Vielä vuosi sitten olin sitä mieltä, etten harrastaisi aksaa tavoitteellisesti, mutta kuinkas sitten kävikään.
Aloitin agilityn varsinaisesti kesällä Sonin kanssa. Koira nautti lajista, vaikka itse olin aivan noviisi. Tiesin esteet nimeltä ja ohjauksista valssin, muuten kaikki oli aivan hepreaa.
Sonin kanssa saimme aksasta oikeastaan ainoat oikeat onnistumisemme, kunnes oli tullut Sonin aika poistua täältä elokuun alussa. Sen myötä tuli itselleni aksatauko, ryhmäpaikasta en kuitenkaan halunnut luopua. Olin oppinut rakastamaan agilityä.
Ennen aksa oli meille vain "hömpöttelyä", vaihtoehtoista tekemistä tottikselle. Pidempien treenitaukojen jälkeen huomasin usein olevani aksahallilla hakemassa uutta intoa tekemiseen. Ohjauksia en osannut, eikä me mitään erikoisesteitä oltu tehty, kuhan vain luukutimme suoria pätkiä.
On kuitenkin ollut ilo huomata, miten aksa vei mennessään. "Ei tästä mitään tule" -asenne on alkanut vaihtumaan "Hei mäkin haluan osata" -asenteeksi ja vaikka en heti onnistuisikaan, niin treenaan ongelma kohtia omalla ajallani.
Kehonhallinta ja ketteryys ei ole mun vahvuuksia ja paljon on opeteltavaa ohjausten muistamisessa, ratojen ymmärtämisessä ja rytmityksissä. Vähintään yhtä paljon, kuin Pelellä tällä hetkellä esteillä.
Pele on aloittanut laatikkotreenin, tehnyt keppejä ohjureilla ja tutustunut keinuun.
Loppujen lopuksi aika paljon lyhyessä ajassa. Pele oikeastaan lukee ohjauksia hyvin, mutta se ei ainna mulla piiruakaan armoa, itse en saa olla tippaakaan väärässä asennossa.
Toisaalta nyt tuntuu turhauttavalta, kun vasta opetin näitä asioita Sonille ja taas uusi koira on samojen uusien asioiden äärellä. Samojen asioiden toistaminen jatkuvasti on puuduttavaa, mutta eiköhän tämä jossain vaiheessa muutu palkitsevaksi.
Pelen lajikirjoon voimme siis nykyisin lisätä myös agilityn. Toivon ettei pojan harteille sysätä liikaa asioita, vaikka Pele on osoittautunut monilahjakkuudeksi ja toistaiseksi siitä on ollut kaikkeen mitä vain olenkaan keksinyt ajatella. Mutta eiköhän itselleni iske burn out ennen Pelen ylikuntoa.
Me käydään agi-kotkilla, maanantain ryhmässä treenaamassa. Ryhmässä on koiria möllitasosta kolmosluokkaan asti. Hyvin me ollaan silti samoja ratoja juostu, mutta kuten Sonin kanssa, Pelen kanssa jätämme toistaiseksi tietyt esteet suorittamatta ja keskitymme ohjauksiin ja siihen, että Pelellä on hauskaa.
Toivon, että tämän lajin parissa pääsemme siihen pisteeseen, että jonain päivänä kisarataa odotellessani voin sanoa "muistellaanpa mistä minäkin aloitin".
-Sara
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti