Kävin kasvattajakurssin maaliskuussa 2018. Silloin ei vielä ollut kennelnimestä hajuakaan, mutta eipä siinä/tässä elämäntilanteessa ollut asialla kiirekään.
Kuitenkin käytettyäni reilun vuoden verran mielikuvitustani, sain rustattua kennelliitolle kennelnimihakemuksen loppukesästä 2019.
Kennelnimi hyväksyttiin sitten 19.11.2019.
Neljästä vaihtoehdoista nro. yksi hyväksyttiin ja kennelnimeksi valikoitui WILDSARA'S.
Nyt fiilis on lähinnä hassu. Jännä. Kutkuttava.
Lapsena haaveilin omasta kennelistä. Muistan haaveissani piirtäneeni kuvia omista kasvateista. Nyt mulla olis mahdollisuus tehdä oikeesti pentue, oman kennelnimen alle. Oon ihan oikeesti saavuttanut osan haaveistani.
Ainut mikä puuttuu enää, on mieleinen narttu.
Belggareita ja lähinnä tervuja alunperin ainakin meinasin kasvattaa. Hyvä uros olisi kotona tällä hetkellä, mutta tosissaan se narttu.
Toki vielä ei ole asian kanssa kiire, en nyt tähän hetkeen elämässä voisi pentuetta pyöräyttääkään, mutta noin suunnitelmallisesti.
En siis tiedä, koska olisi mitään asian tiimoilta tapahtumassa, tulevaisuus sen näyttää.
JOS joskus pentueen tekisinkin, pyrkisin (kuten varmasti kaikki muutkin kasvattajat) keskittymään rodun terveyteen, ulkonäköön, toimivuuteen, mutta ennenkaikkea luonteeseen. Oikeastaan terveys ja luonne painavat mun vaakakupissa eniten. Noita kaikkia on kai mahdoton saada samaan pakettiin onnistuneesti, mutta se olisi pyrkimys.
Kasvattajana haluan olla avoin ja rehellinen.
Pennut haluisin ehdottomasti myydä rakastaviin koteihin, harrastukset olisi vaan plussaa, mutta jos koirat saisivat elää perheenjäseninä.
Oon monesti miettinyt itseäni kasvattajana, kun mulla on se 10 pentua laatikossa, mutta en voi myydä niitä, koska en voi luottaa ihmisiin :D tai sitten myyn kaikki naapurin mummoille, että pääsen näkemään pentuja ja mahdollisesti treenaamaan niitä itse.
Toivottavasti tätä tilannetta ei kuitenkaan tule :D
Tosissaan en vielä tiedä, mitä tapahtuu ja milloin tapahtuu, mutta onpa huikee fiilis, kun voi ruksata yhden unelmistaan toteutuneeksi!
-Sara
keskiviikko 20. marraskuuta 2019
sunnuntai 17. marraskuuta 2019
3 koetta, 3 ykköstulosta.
Tokon puolella comeback tehty tänä vuonna. Olin todennut Pelen olevan ihan toimiva peli alokkaan liikkeiden osalta, niinpä näpyttelin syyskuussa ensimmäisen koeilmon.
KPH:n tokotorstaissa käydessämme taisi tuttuni kysyä, et ollaanko menossa kokeeseen, vastaukseni oli että "jännä nähdä milloin". Seuruun liikkurointeja oli tasan sen yhden tokotorstain treenin verran, silloin treenasimme myös hyppyä. Kapulaankaan Pele ei alkuvuonna edes koskenut. Päivää ennen koetta tajusin, että emme ole treenanneet paikkista kokeenomaisesti ollenkaan. Lähtökohdat oli tosi hyvät, mutta muuten Pele oli suoriutunut treeneistä aina erinomaisesti ja liikkeet oli hallussa. Häiriössäkin se on aina pelittänyt.
29.9. ajellessani Mikkeliin kokeeseen, en osannut edes jännittää. Pele on niin varma, ettei ainakaan tarvinut pelätä sen käytöstä ihmisten edessä. Toisaalta kallis riski oli olemassa paikkamakuun treenaamattomuuden takia, mutta olin lähinnä menossa taitotason tarkistukseen, treenattaisiin sitten niitä liikkeitä, mitkä eivät sujuisi. Syyskuussa koe oli vielä ulkokentällä, vesisateessa. Muistan kävelleeni paikkamakuun suorittamiseen rennoin mielin. Viisi koiraa taisi olla rivissä, Pele makasin minuutin hievahtamatta. Meni maahan ensimmäisestä käskystä ja nousi ensimmäisellä "sivu" käskyllä. Tuomari nosti meidän kohdalla pistevihostaan esiin numeron 10. Siinä kohtaa saatoin jo alkaa hengittämään. Yksilöihin lähdin luottavaisesti. Pele oli ekassa kokeessaan hieman hämillään, kuitenkin reagoimatta ihmisiin. Liikkeet menivät vauhdilla ja jossain liikkeiden välissä Pele oli tuomassa mulle niitä pieniä, litteitä tötsiä...
Tämän kokeen notkahdus tapahtui juuri ennen tuomarin antamaa sepustusta yhteisvaikutelmasta, kun Pele palkkautui liinasta ja ehti siis purra liinaan, kuin saamaansa palkkaan. Tämän johdosta yhteisvaikutelma tipahti kutoseen. Siinä kohtaa en vielä tiennyt kokeen kulusta mitään. Kyseisessä kokeessa tuloksia ei kirjattu mihinkään seinälle, niin kuin aiemmissa käymissäni kokeissa olin tottunut tapahtuvan. Vasta palkintojen jaossa alkoi todella kuumottamaan. Kolmos- ja kakkostulosten jo mentyä saattoi hymy nousta kasvoilleni, saisimme ainakin sen ykkösen. Useita ykköstuloksia oli jo huudeltu, mutta edelleen odotimme omaa vuoroamme hakea kisakirja. Sitten. "Sijalla 5, pistein 180..." TÄH. Meidän eka koe ja 180/200!? Ja sijoituimme 13 koirakosta viidensiksi. Yhteisvaikutelman ollessa alle 7 ei kuitenkaan meille kunniapalkintoa tästä kokeesta, mutta tulipa hyvä mieli! Soitin kasvattajille ja hekin olivat revetä liitoksistaan. Oli aika huikea tokodebyytti!
29.9. Tokokoe, Mikkeli
Tuomarina Tuire Marjamäki
Paikalla makaaminen - 10
Seuraaminen - 10
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä - 10
Luoksetulo - 10
Noutoesineen pitäminen - 10
Kauko-ohjaus - 7
Noutoesineen pitäminen - 7
Kokonaisvaikutelma - 6 (olisi siis ollut 8 ilman Pelen ilakointia)
Yhteensä: 180 / 200p
Ei lainkaan huono! Tästä oli ilo jatkaa. Päällimmäisenä jäi mieleen onnistumisen riemu ja vahva luotto kisakaveriini.
KPH:n tokotorstaissa käydessämme taisi tuttuni kysyä, et ollaanko menossa kokeeseen, vastaukseni oli että "jännä nähdä milloin". Seuruun liikkurointeja oli tasan sen yhden tokotorstain treenin verran, silloin treenasimme myös hyppyä. Kapulaankaan Pele ei alkuvuonna edes koskenut. Päivää ennen koetta tajusin, että emme ole treenanneet paikkista kokeenomaisesti ollenkaan. Lähtökohdat oli tosi hyvät, mutta muuten Pele oli suoriutunut treeneistä aina erinomaisesti ja liikkeet oli hallussa. Häiriössäkin se on aina pelittänyt.
29.9. ajellessani Mikkeliin kokeeseen, en osannut edes jännittää. Pele on niin varma, ettei ainakaan tarvinut pelätä sen käytöstä ihmisten edessä. Toisaalta kallis riski oli olemassa paikkamakuun treenaamattomuuden takia, mutta olin lähinnä menossa taitotason tarkistukseen, treenattaisiin sitten niitä liikkeitä, mitkä eivät sujuisi. Syyskuussa koe oli vielä ulkokentällä, vesisateessa. Muistan kävelleeni paikkamakuun suorittamiseen rennoin mielin. Viisi koiraa taisi olla rivissä, Pele makasin minuutin hievahtamatta. Meni maahan ensimmäisestä käskystä ja nousi ensimmäisellä "sivu" käskyllä. Tuomari nosti meidän kohdalla pistevihostaan esiin numeron 10. Siinä kohtaa saatoin jo alkaa hengittämään. Yksilöihin lähdin luottavaisesti. Pele oli ekassa kokeessaan hieman hämillään, kuitenkin reagoimatta ihmisiin. Liikkeet menivät vauhdilla ja jossain liikkeiden välissä Pele oli tuomassa mulle niitä pieniä, litteitä tötsiä...
Tämän kokeen notkahdus tapahtui juuri ennen tuomarin antamaa sepustusta yhteisvaikutelmasta, kun Pele palkkautui liinasta ja ehti siis purra liinaan, kuin saamaansa palkkaan. Tämän johdosta yhteisvaikutelma tipahti kutoseen. Siinä kohtaa en vielä tiennyt kokeen kulusta mitään. Kyseisessä kokeessa tuloksia ei kirjattu mihinkään seinälle, niin kuin aiemmissa käymissäni kokeissa olin tottunut tapahtuvan. Vasta palkintojen jaossa alkoi todella kuumottamaan. Kolmos- ja kakkostulosten jo mentyä saattoi hymy nousta kasvoilleni, saisimme ainakin sen ykkösen. Useita ykköstuloksia oli jo huudeltu, mutta edelleen odotimme omaa vuoroamme hakea kisakirja. Sitten. "Sijalla 5, pistein 180..." TÄH. Meidän eka koe ja 180/200!? Ja sijoituimme 13 koirakosta viidensiksi. Yhteisvaikutelman ollessa alle 7 ei kuitenkaan meille kunniapalkintoa tästä kokeesta, mutta tulipa hyvä mieli! Soitin kasvattajille ja hekin olivat revetä liitoksistaan. Oli aika huikea tokodebyytti!
29.9. Tokokoe, Mikkeli
Tuomarina Tuire Marjamäki
Paikalla makaaminen - 10
Seuraaminen - 10
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä - 10
Luoksetulo - 10
Noutoesineen pitäminen - 10
Kauko-ohjaus - 7
Noutoesineen pitäminen - 7
Kokonaisvaikutelma - 6 (olisi siis ollut 8 ilman Pelen ilakointia)
Yhteensä: 180 / 200p
Ei lainkaan huono! Tästä oli ilo jatkaa. Päällimmäisenä jäi mieleen onnistumisen riemu ja vahva luotto kisakaveriini.
Seuraavaan kokeeseen meillä olikin reilun kuukauden tokotauko. Treenasimmehan peräti edellisenä päivänä, ennen koetta. Vakuuttuneena Pelen osaamisesta tiemme kävi siis "kotikokeeseen" Kotkaan 9.11. .
En ollut käynyt kotikokeissa sitten Sonin BH-kokeen. Mieltä myllersi hieman enemmän, kuin ennen ensimmäistä koetta. Nyt voisi olla tuttujakin katsomassa. Tuttu halli loi kuitenkin turvaa siinä mielessä, että Pele ainakin olisi intopinkeenä ja niinhän se olikin. Pele oli hyvin kuulolla ja selvästi lähdössä tekemään hommia. Kotkan kokeessa meillä oli niin hauskaa, että yksilösuorituksen jälkeen kysyin liikkurilta, että "tässäkö tää oli?". Yksilösuoritukset olivat tässä kokeessa ennen ryhmäliikettä eli paikalla makuuta. Vähän jännitti, kun paikalla makuun jälkeen tuomari nosti pistevihostaan numeron 7. Pele ei kuulemma mennyt ihan heti täysin maahan, mutta korjasi itse asian ilman toista käskyä. Makasi kuitenkin hievahtamatta ja nousi ekalla käskyllä perusasentoon.
Kotkassa pisteet tulivat sitten hallin seinälle ja saatoin päästää pienet riemunkiljahdukset nähtyäni pisteet 176,5 ja sijoitus 3!!! Ensimmäistä kertaa missään virallisissa kisoissa palkintopallille! JES!
9.11. Tokokoe, Kotka
Tuomarina Vesa Kallio
Paikalla makaaminen - 7
Seuraaminen - 9½
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä - 10
Luoksetulo - 9
Noutoesineen pitäminen - 7½ (Pele otti kapulan toisella käskyllä)
Kauko-ohjaus - 9½
Estehyppy - 9½
Kokonaisvaikutelma - 10
Yhteensä: 176,5 / 200p
Viimeisin koitos oli sitten tänään Kouvolassa. Nyt jännitti ihan eri tavalla. Nyt olisi TOSI kyseessä. Koularikoe. Omg. Koepaikkana toimi maneesi ja se hieman jännitti, että mitäs jos hajut veisivät poikaa mennessään. Mun jännityksen ollessa taas selvästi erilaista, niin Pele alkoi taas tuomaan mulle niitä pieniä ja matalia tötsiä. Tuomaria Pelen toiminta lähinnä nauratti. Tässä kokeessa en todellakaan ehtinyt vilkuilemaan, että mitä numeroita tuomari meille vihkostaan nosti liikkeiden jälkeen. Tässä kokeessa paikkamakuu oli turvallisesti ensimmäisenä liikkeenä. Pele makasi hievahtamatta, mutta sykkeeni nousi, kun Pele makasi kahden koiran välissä ja Pelen vierestä toinen koira lähti liikkeelle, onneksi ohjaajan luo. Onneksi tämä häiriö ei vaikuttanut Pelen suorittamiseen millään tavalla ja poika makasi täysin paikallaan!
Ainut mieltä kaihertamaan jäänyt asia tässä kokeessa oli Pelen nollaama hyppy. Aikaisemmin ei yhtäkään nollaa ole pisteissä ollut, mutta tänään jostain syystä Pele koki tarpeelliseksi kiertää hyppyesteen. Tuli kuitenkin suoraan luokse jne.
Kokeessa tuli 3 ykköstulosta ja meille myös tässä kokeessa kolmas sija!!!
17.11. Tokokoe, Kouvola
Tuomarina Mari Väänänen
Paikalla makaaminen - 10
Seuraaminen - 9
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä - 9½
Luoksetulo - 9½
Noutoesineen pitäminen - 9
Kauko-ohjaus - 9
Estehyppy - 0
Kokonaisvaikutelma - 9
Yhteensä: 168,5 / 200p -> TK1!!!
Mitä mulla on päällimmäisenä mielessä? AIVAN MAHTAVA FIILIS!
Olemme saavuttaneet yhden tavoitteen ja se on tuo koulutustunnus! Nämä kokeet vahvistivat sen, mitä olen Pelestä sanonut, se on varma suorittaja. Siitä pisteet puhuvat puolestaan. Pelen kanssa on ilo kisata. Olen itse näiden kokeiden myötä löytänyt kisaintoni, tältä sen piru vie pitää tuntua. Pitkästäaikaa. Ei tarvitse pelätä, että mitä koira keksii seuraavaksi. Vaikka tein tietoisesti koedebyytin aivan huitsinnevadassa, niin mahtui sekaan myös yksi kotikoe. Varmuus ja ilo huokuu meistä suorittaessa.
Olo on myös kuitenkin hieman haikea, mitä seuraavaksi?
Tämän enempää en ole koskaan saavuttanut koirani kanssa. Olen Vascon, Sonin ja Pelen kanssa hinkuttanut kerta toisensa perään BH-kaaviota ja tokon alokasluokkaa. Nyt on taasen kaikki tuttu ja turvallinen saavutettu. Kaikki tästä eteenpäin on uutta, mitä en vielä ole kokenut. Toisaalta on pirun mukavaa päästä eteenpäin ja alkaa työstää aivan uusia juttuja. Johan tää on pikkuisen puulta alkanut maistumaankin. Hinkata samoja kuvioita ja liikkeitä vuositolkulla.
Seuraavaksi vuorossa on sitten jälkikoe tai tokon avoluokka tai aksakisat, vain luoja tietää mitä. Sen vaan sanon, että oli se mitä tahansa, niin on aivan saakelin hienoa tehdä mitä vain, kun vierellä on tälläinen koira kuin Pele. <3
-Sara
torstai 7. marraskuuta 2019
Agility ja aksantai
Vielä vuosi sitten olin sitä mieltä, etten harrastaisi aksaa tavoitteellisesti, mutta kuinkas sitten kävikään.
Aloitin agilityn varsinaisesti kesällä Sonin kanssa. Koira nautti lajista, vaikka itse olin aivan noviisi. Tiesin esteet nimeltä ja ohjauksista valssin, muuten kaikki oli aivan hepreaa.
Sonin kanssa saimme aksasta oikeastaan ainoat oikeat onnistumisemme, kunnes oli tullut Sonin aika poistua täältä elokuun alussa. Sen myötä tuli itselleni aksatauko, ryhmäpaikasta en kuitenkaan halunnut luopua. Olin oppinut rakastamaan agilityä.
Ennen aksa oli meille vain "hömpöttelyä", vaihtoehtoista tekemistä tottikselle. Pidempien treenitaukojen jälkeen huomasin usein olevani aksahallilla hakemassa uutta intoa tekemiseen. Ohjauksia en osannut, eikä me mitään erikoisesteitä oltu tehty, kuhan vain luukutimme suoria pätkiä.
On kuitenkin ollut ilo huomata, miten aksa vei mennessään. "Ei tästä mitään tule" -asenne on alkanut vaihtumaan "Hei mäkin haluan osata" -asenteeksi ja vaikka en heti onnistuisikaan, niin treenaan ongelma kohtia omalla ajallani.
Kehonhallinta ja ketteryys ei ole mun vahvuuksia ja paljon on opeteltavaa ohjausten muistamisessa, ratojen ymmärtämisessä ja rytmityksissä. Vähintään yhtä paljon, kuin Pelellä tällä hetkellä esteillä.
Pele on aloittanut laatikkotreenin, tehnyt keppejä ohjureilla ja tutustunut keinuun.
Loppujen lopuksi aika paljon lyhyessä ajassa. Pele oikeastaan lukee ohjauksia hyvin, mutta se ei ainna mulla piiruakaan armoa, itse en saa olla tippaakaan väärässä asennossa.
Toisaalta nyt tuntuu turhauttavalta, kun vasta opetin näitä asioita Sonille ja taas uusi koira on samojen uusien asioiden äärellä. Samojen asioiden toistaminen jatkuvasti on puuduttavaa, mutta eiköhän tämä jossain vaiheessa muutu palkitsevaksi.
Pelen lajikirjoon voimme siis nykyisin lisätä myös agilityn. Toivon ettei pojan harteille sysätä liikaa asioita, vaikka Pele on osoittautunut monilahjakkuudeksi ja toistaiseksi siitä on ollut kaikkeen mitä vain olenkaan keksinyt ajatella. Mutta eiköhän itselleni iske burn out ennen Pelen ylikuntoa.
Me käydään agi-kotkilla, maanantain ryhmässä treenaamassa. Ryhmässä on koiria möllitasosta kolmosluokkaan asti. Hyvin me ollaan silti samoja ratoja juostu, mutta kuten Sonin kanssa, Pelen kanssa jätämme toistaiseksi tietyt esteet suorittamatta ja keskitymme ohjauksiin ja siihen, että Pelellä on hauskaa.
Toivon, että tämän lajin parissa pääsemme siihen pisteeseen, että jonain päivänä kisarataa odotellessani voin sanoa "muistellaanpa mistä minäkin aloitin".
-Sara
Aloitin agilityn varsinaisesti kesällä Sonin kanssa. Koira nautti lajista, vaikka itse olin aivan noviisi. Tiesin esteet nimeltä ja ohjauksista valssin, muuten kaikki oli aivan hepreaa.
Sonin kanssa saimme aksasta oikeastaan ainoat oikeat onnistumisemme, kunnes oli tullut Sonin aika poistua täältä elokuun alussa. Sen myötä tuli itselleni aksatauko, ryhmäpaikasta en kuitenkaan halunnut luopua. Olin oppinut rakastamaan agilityä.
Ennen aksa oli meille vain "hömpöttelyä", vaihtoehtoista tekemistä tottikselle. Pidempien treenitaukojen jälkeen huomasin usein olevani aksahallilla hakemassa uutta intoa tekemiseen. Ohjauksia en osannut, eikä me mitään erikoisesteitä oltu tehty, kuhan vain luukutimme suoria pätkiä.
On kuitenkin ollut ilo huomata, miten aksa vei mennessään. "Ei tästä mitään tule" -asenne on alkanut vaihtumaan "Hei mäkin haluan osata" -asenteeksi ja vaikka en heti onnistuisikaan, niin treenaan ongelma kohtia omalla ajallani.
Kehonhallinta ja ketteryys ei ole mun vahvuuksia ja paljon on opeteltavaa ohjausten muistamisessa, ratojen ymmärtämisessä ja rytmityksissä. Vähintään yhtä paljon, kuin Pelellä tällä hetkellä esteillä.
Pele on aloittanut laatikkotreenin, tehnyt keppejä ohjureilla ja tutustunut keinuun.
Loppujen lopuksi aika paljon lyhyessä ajassa. Pele oikeastaan lukee ohjauksia hyvin, mutta se ei ainna mulla piiruakaan armoa, itse en saa olla tippaakaan väärässä asennossa.
Toisaalta nyt tuntuu turhauttavalta, kun vasta opetin näitä asioita Sonille ja taas uusi koira on samojen uusien asioiden äärellä. Samojen asioiden toistaminen jatkuvasti on puuduttavaa, mutta eiköhän tämä jossain vaiheessa muutu palkitsevaksi.
Pelen lajikirjoon voimme siis nykyisin lisätä myös agilityn. Toivon ettei pojan harteille sysätä liikaa asioita, vaikka Pele on osoittautunut monilahjakkuudeksi ja toistaiseksi siitä on ollut kaikkeen mitä vain olenkaan keksinyt ajatella. Mutta eiköhän itselleni iske burn out ennen Pelen ylikuntoa.
Me käydään agi-kotkilla, maanantain ryhmässä treenaamassa. Ryhmässä on koiria möllitasosta kolmosluokkaan asti. Hyvin me ollaan silti samoja ratoja juostu, mutta kuten Sonin kanssa, Pelen kanssa jätämme toistaiseksi tietyt esteet suorittamatta ja keskitymme ohjauksiin ja siihen, että Pelellä on hauskaa.
Toivon, että tämän lajin parissa pääsemme siihen pisteeseen, että jonain päivänä kisarataa odotellessani voin sanoa "muistellaanpa mistä minäkin aloitin".
-Sara
perjantai 1. marraskuuta 2019
Marraskuun eka
Marraskuun eka oli mulle itselleni vapaapäivä, joka ei lähtökohtaisesti ollut ihan niin hyvä päivä.
Koska oon hyvin impulssiivinen ihminen tunnen kaikki tunteet tosi vahvasti, jos joku asia menee hyvin ja on syytä iloita niin oon sitten TOSI iloinen. Se on sitten aitoa iloa ja hymyä, mutta vastaavasti surut ja suuttumus on HYVIN voimakkaita tunteita. Sit kun menee oikeesti tunteisiin niin tuntuu et galaxit vois räjähtää, sit oon niinku oikeesti vihainen ja mitä läheisempi ihminen on kyseessä, sitä helpompi on sanoa vaan kaikki tuntemukset.
Ja jos mun somea seuraa, vois olettaa et oon monesti pahalla päällä. Kyse voi kuitenkin olla ihan pienestä jutusta ja kihisen kiukusta maximissaan tunnin tai pari. Hetken tuntuu et koko päivä olis perseestä. Fakta kuitenkin on, että ne fiilikset voi kadota yhtä nopeasti kuin tulivatkin.
Loppupeleissä päivä oli kuitenkin hyvä, aamun fiiliksien jälkeen.
Pakkasin laumani autoon ja otettiin suunnaksi Loviisa. Lähdin tapaamaan Heidiä ja Heidin koiria Wuttua ja Yarzya. Wuttu, amstaffi, oli mulle ihan uusi tuttavuus, mutta dalmatiankoira Yatsyn olen jo aiemmin tavannut.
Heidi on kuvannut mun koiria monesti aiemmin ja tänään vaihdoimme osia, mä kuvasin Heidin koiria. Omani olivat sen aikaa autossa, koska Wuttu ei todennäköisesti olisi hörökorvia arvostanut. Se ei suinkaan haitannut, sillä sain itse Wutusta uuden kamun!
Kiertelimme normit kuvauspaikat Heidin kanssa, eikä kommelluksilta tälläkään kertaa vältytty.
Seuraavaksi muutama otos tältä päivältä...
Kuvailujen jälkeen lähdimme lenkille metsään. Yatzy sai mun tiimistä uudet ystävät ja tyypit tulikin kivasti juttuun. Furi ja Pele rakastuivat pilkkuiseen kaveriin ja Hukka nyt meni omia menojaan, oli kuitenkin ihan tuttavallinen Yatzya kohtaan.
Koska oon hyvin impulssiivinen ihminen tunnen kaikki tunteet tosi vahvasti, jos joku asia menee hyvin ja on syytä iloita niin oon sitten TOSI iloinen. Se on sitten aitoa iloa ja hymyä, mutta vastaavasti surut ja suuttumus on HYVIN voimakkaita tunteita. Sit kun menee oikeesti tunteisiin niin tuntuu et galaxit vois räjähtää, sit oon niinku oikeesti vihainen ja mitä läheisempi ihminen on kyseessä, sitä helpompi on sanoa vaan kaikki tuntemukset.
Ja jos mun somea seuraa, vois olettaa et oon monesti pahalla päällä. Kyse voi kuitenkin olla ihan pienestä jutusta ja kihisen kiukusta maximissaan tunnin tai pari. Hetken tuntuu et koko päivä olis perseestä. Fakta kuitenkin on, että ne fiilikset voi kadota yhtä nopeasti kuin tulivatkin.
Loppupeleissä päivä oli kuitenkin hyvä, aamun fiiliksien jälkeen.
Pakkasin laumani autoon ja otettiin suunnaksi Loviisa. Lähdin tapaamaan Heidiä ja Heidin koiria Wuttua ja Yarzya. Wuttu, amstaffi, oli mulle ihan uusi tuttavuus, mutta dalmatiankoira Yatsyn olen jo aiemmin tavannut.
Heidi on kuvannut mun koiria monesti aiemmin ja tänään vaihdoimme osia, mä kuvasin Heidin koiria. Omani olivat sen aikaa autossa, koska Wuttu ei todennäköisesti olisi hörökorvia arvostanut. Se ei suinkaan haitannut, sillä sain itse Wutusta uuden kamun!
Kiertelimme normit kuvauspaikat Heidin kanssa, eikä kommelluksilta tälläkään kertaa vältytty.
Seuraavaksi muutama otos tältä päivältä...
 |
| Ihana Wuttu <3 |
Kuvailujen jälkeen lähdimme lenkille metsään. Yatzy sai mun tiimistä uudet ystävät ja tyypit tulikin kivasti juttuun. Furi ja Pele rakastuivat pilkkuiseen kaveriin ja Hukka nyt meni omia menojaan, oli kuitenkin ihan tuttavallinen Yatzya kohtaan.
Oli kyllä mieltä virkistävää pitkästä aikaa itse kuvata ja käsitellä kuvia. Tämä harrastus on jäänyt aivan liian vähälle! Pitänee aktivoitua ja alkaa taas käyttämään mielikuvitusta.
Mukavaa viikonloppua kaikille!
-Sara
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)